Olen Taina Niemelä,
kennel Tinwhistle täältä Vaasan
liepeiltä. Pohojammaalta, missä kaikki pitää aina olla vähän komiampaa kuin
muilla. Koiratkin. Siksi kai rotunikin on irlanninsusikoira.
Tällä hetkellä kotona on neljä aikuista irlistä sekä kolme maailman hauskinta terrieriä , dandiedinmontinterrierit Mexi ja Juri, jotka ovat kotoisin Vladivostokista, Venäjältä sekä nuoriherra Wichy, oma kasvattini.
Alku aina hankalaa
Jo lapsena halusin koiran. Lassie-rotuisen. En saanut Lassieta vaan kissoja, joka sitten hoitivat koiran virkaa pienessä maailmassani. Selasin aina kaikki mahdolliset koirakirjat mitkä vain käsiini sain ja sitten näin irlanninsusikoiran, maailman suurimman koiran. Päätin, että tuollaisen joskus vielä hankin.
Vuosia vieri ja syksyllä 1990 ostin ensimmäisen irlanninsusikoirani. En ymmärtänyt koira-asioista mitään ja ostin pennun sen ajan tuotteliaimmasta kennelistä. Puhelimitse varasin itselleni tummimman ja suurimman uroksen. Niin minusta tuli irlanninsusikoiran omistaja. Ylpeä ja kaikkitietävä, totta kai. Niinhän ne kaikki aloittelijat ovat!
Muutaman vuoden kuluttua halusin myös nartun, tähtäimessä loistokas kasvattajan ura. Näin helppoa se on. Nartun valinta oli loppuun saakka mietitty, harkittu ja pitkin puhein suunniteltu jalostusyksilö sen ajan hyvin menestyneestä kennelistä, mutta narttu ei ollut odotusten mukainen. En vain itse käsittänyt sitä ja edelleenkin mielessäni siinsi menestyksekäs kasvattajan ura. Ensimmäinen kasvattamani pentue (v. 1995) oli tarkkaan suunniteltu, toinen oli vahinko. Pikkuhiljaa aloin tajuta, ettei narttuni ollutkaan niin loistokas kuin luulin. Halusin siis jotain parempaa, jotain ihan huippua. Kuitenkaan en ymmärtänyt mitä ja mistä, kunnes iski idea. Englanti. Siellähän täytyy olla ne kaikkein parhaimmat!
Englantiin
Selasin puolisen vuotta irlantilaisen "irlis-äitee" Elisabeth Murphyn Pedigree-kirjaa, katselin kuvia ja listasin mielestäni kaikkein mieluisimmat kennelit, joihin sittemmin otin yhteyttä. Soittelin lankapuhelimella kenneleihin ja yritin sovitella vierailuja matka-aikatauluumme. Vuosi oli 1994 jolloin faxi oli sen ajan high tech'ia! Lensimme Englantiin, vuokrasimme auton ja vierailimme n. 10 kennelissä katselemassa koiria. Minulla oli toki mukana valokuvat ja sukutaulut omista irlantilaisistani. Esittelin koirieni kuvia ja tunsin suunnatonta yhteenkuuluvaisuutta ja sielujen sympatiaa, kun sain jollekin kasvattajalle huomauttaa, että tässähän on myös teidän sukulinjoja takana. Voi kamala. Ja koirani olivat rumia kuin ravunsyötit.
Vierailimme myös Ainsea kennelissä ja jotenkin ihastuin heidän koiriinsa. Vajaan vuoden kuluttua sain Saaran (Ainsea Saara Tinwhistle, s. 1994), vahva, upeasti liikkuva, kaunis uusi kantanarttuni. Erikoisnäyttelymme Best in Show vuonna 2000.
"Hyvää yritetähän , mutta priimaa vaan pakkaa tulemahan"
Ensimmäistä koiraa hankkiessani vakuutin kasvattajalle, että näyttelyihin en sitten mene. Hääräsin kuitenkin monessa paikallisessa kerhossa mukana ja Vaasassa järjestettiin Match Show, ja sinne oli kaikkien pakko osallistua, että saisimme edes hieman tuloja tapahtuman tiimoilta. Niinpä minä ja Liltsu lähdimme ensimmäiseen näyttelyymme. Verkkarit ja lenkkarit, koska siellähän pitää juosta lujaa ja varmuuden vuoksi vielä nahkahanskat käsiin. Liltsu oli kova poika vetämään. Ja Liltsu voitti. Siitä se sitten syttyi, se kuuluisa kilpailuvietti.
Uuden kantanarttuni Saaran ensimmäisestä pentueesta (v.
1998) kotiin jäi Tinwhistle's Peggy Sue. Kaunis koira joka jo kaksi vuotiaana
ampaisi TOP-irlisten kärkeen. Vuonna 2006 Peggyn tytär "Lissu" TW Etoile Du
Nord sijoittui Tampere KV:ssa Best in Show neloseksi. Ne kinkerit muistan
ikuisesti.
ROP napsahti Talvitieltä. Unto Timonen otti ryhmän ja kun kuuluttaja
kertoi irliksen voittavan, putosin polvilleni koiran viereen ja sitten pääsi
itku. Juontajakin itki. Unto vain hoki minulle, että "Hengitä, hengitä. Koita
nyt hengittää!". Eihän siitä mitään meinannut tulla. BIS-kehä meni sitten ihan
sumussa, mutta pokaalissa ja ruusukkeessa luki BIS4.
Neljä vuotta myöhemmin
Lissun poika "Jone" TW Pjotr Tsaikovski kuittasi Vaasa KV:ssa RYP1 sijoituksen.
Samainen Jone sijoittui vuonna 2012 Cruftsissa.
Moskovan WSD 2016 juniorititteli napsahti Jonen tyttärelle TW Swan Lake:lle,
tälle kaikkein kauneimmalle kertyi yhteensä 26 titteliä. Parhaan luonteen,
terveyden ja ulkomuodon omaava narttuni, ihana Milla. 2018 Maailman näyttelyssä Amsterdamissa junioritittelin
kuittasi Millan poika TW Shape On My Heart. Sellaisia suuren maailman reissuja
ihmisellä, joka vannoi, ettei ikinä näyttelyyn mene. Näinhän siinä siten kävi,
näyttelyyn mennään ja aina omalla Hiacella. Minä ajan.
Kasvattamista ja pennunostajia
Rakastan pentuja yli kaiken. Ne vain ovat niin ihania. Jopa niin ihania, että olen hoitanut muutaman ylimääräisenkin pentueen. Yksi oli Kareksen Juhan grey-pentue. Kymmenen kaunista pentua. Äitikoira oli tuttu, niin ihana ja aristokraattinen Tähti. Välillä jopa niin hieno, ettei ihan aina jaksanut hoitaa pentujaan, vaan luovutti silloin tällöin tehtävänsä Maijulle, rakastavalle irlisäidille, jonka lämpöiseen syliin mahtui vieraatkin lapset. Vuonna 2011 Hedda-nartulla oli pennut ja hoidettavaksi tuli myös orvot westiepennut. Tästä erikoisesta "musta-valkoisesta" pentueesta tehtiin muutama lehtijuttukin. Ei varmaan tarvitse kummoistakaan mielikuvitusta miksi pentueeni nimettiin Piano-pennuiksi? Eräänä päivänä posti toi kirjeen Sosiaali- ja Terveysministeriöstä. Paula Risikkohan se oli lähettänyt kortin Heddalle kiittäen "Vuoden Hoitotyöstä". Ajatella, että ministeri lähetti henkilökohtaisen tervehdyksensä. Mutta irlisyhdistyksen oma jalostustoimikunta ei tuota tekemääni irlisyhdistelmää hyväksynyt omaan pentuvälitykseensä. Voi jee.
Olen todella onnellinen kasvattajana, sillä pennunostajiksi ovat valikoituneet vain ne kaikkein parhaat. Kaikilla kasvateillani on ihan parhaat kodit ja huippuperheet. Kasvattini ovat jokaisessa perheessä omassa tärkeässä roolissaan. Sohvalla, sylissä ja tärkeänä perheenjäsenenä. Useat kasvattini ovat toimineet Kaverikoirina. Joissain perheissä niistä on sukeutunut Metsän Petoja, yksi on ollut jopa sirkusesiintyjänä. Harmi-koiran rooli on ollut neljän poikalapsen leikeissä milloin lohikäärme tai mikä tahansa muu ihanan pelottava hirviö, tarvittaessa myös silta! Nyt pojat ovat kasvaneet, leikit muuttuneet ja Harmista tuli aktiivinen varikkokoira, poikien skiidoharrastuksen myötä. Jotkut pennunostajat innostuvat näyttelyistä ja heidän kanssaan on niin paljon hienoja hetkiä ja retkiä.
Kasvatustyöni on ollut menestyksekästä, Tinwhistle-koiria on ollut Vuoden TOP 10-listojen kärkisijoilla joka vuosi aina vuodesta 2000 alkaen tähän päivään saakka. Vuonna 2008 minulle myönnettiin Vuolasvirtapalkinto ja 2018 Sukokan vaikeasti saavutettava kasvattajapalkinto.
Näihin meriitteihin ei kukaan yksin pysty, siksi olenkin
kiitollinen ystävistä ympärilläni, jotka uskovat minuun ja panostavat koiriinsa
ja sitä kautta arvostavat tekemääni työtä.
Näyttelyt ovat niin paljon muutakin
kuin vain se ympyrän juokseminen. Meitä on jo useampi asuntovaunullinen ja tulemme
näyttelypaikalle koko viikonlopuksi. Pystytämme leirit, istumme iltaa. Syömme,
juomme ja juhlimme. Taidamme enemmänkin olla koira-karavaanareita, umpihulluja
koiraihmisiä. Muistelemme aikaisempia voittoja, ihmettelemme ja ruodimme
kilpakumppaneitten sijoituksia ja tietenkin haukumme tuomarit, nuo kehien
ikuiset puusilimät. Kohotamme kuoharit, haaveilemme huomisesta ja on taas niin
hienoa, että on jotain mitä odottaa.
Ajatuksia irlanninsusikoirasta
Olen aina ollut rehellinen ja avoin kasvatustyöstäni ja omista koiristani. Ehkäpä turhankin avoin. Kyselijä on aina saanut kuulla kaikki plussat ja miinukset. Olen melko tarkka siitä, ketä käytän jalostukseen. Olen sijoittanut useita narttujani, mutta olen jättänyt käyttämättä sitä jalostukseen, mikäli narttu ei täytä kriteerejäni. Mm. erikoisnäyttelymme Best in Show -narttua en koskaan käyttänyt, vaikka sen jalostusoikeus olikin minun. Narttu ei ehkä ollut oikein "minun näköiseni"? Taika oli upea koira, valtavan kokoinen nartuksi, vahvaluustoinen ja superliikkuja. Mutta, mutta... ?
Myös Jonea (TW Pjotr Tsaikovski) kyseltiin jalostukseen ulkomaita myöten, aina Amerikkaa myöten. Kyselijöille kerroin täysin rehellisesti, että Jone periyttää shunttia. Itse olen käyttänyt Jonea ja edelleenkin minulla on hieman sen siementä pakastettuna. Teen kompromisseja ja kipeitä valintoja, niin kuin jokainen kasvattaja joutuu tekemään.
Ensimmäinen shunttipentuni syntyi 2001 ja sen jälkeen olen testannut kaikki pentuni. Kaksi kertaa olen yrittänyt pitää hengissä muuten täysin normaalin näköisen, mutta shunttituomion saaneen pennun. Yhden pennun kanssa lähdin jopa Venäjälle leikkauttamaan maksan sisäisen shuntin. Leikkaus onnistui ja pentu selvisi, mutta menehtyi sitten myöhemmin muihin ongelmiin.
Matka oli henkisesti todella raju. En usko että kovin moni
lähtee Venäjälle sairaan pennun kanssa. Venäjän rajatarkastuksiin, kun
koirapassikaan ei ehkä ollut ihan päivänvalon kestävä? Selvisimme matkasta ja
kotiin tulessa autossa nukkui shunttileikattu pentu venäläisessä pyjamassa,
kassillinen huumeiksi luokiteltavia lääkkeitä pennulle. Kasvattajahan tekee
kaikkensa pennun eteen.
Minä ainakin yritin.
Huolenaihe
Olen jokseenkin huolissani tämän päivän koirista, sillä
hälyttävästi on kehissä alkanut näkemään kevyitä, pieniä, ohutluustoisia
koiria. Takaluisuja päitä. Koirat alkavat olla liian kevyitä ja tehottomasti
liikkuvia. Elegantteja, sliipattuja, karvattomia yksilöitä. Vähiin on käynyt
kunnon äijä-irlis, täydellisen kunnioituksen herättävä koira, joka astuu kehään
ja yleisön henki salpaantuu. Uros, joka koostaan ja luustostaan huolimatta
liikkuu kuin unelma. Sellainen on irlanninsusikoira.
Koira, jonka haluan vierelleni
kun susi tulee vastaan.
Vikbyssä, täällä Vaasan liepeillä
Taina Niemelä